Kuvassa näkyvä pallo oli osa lumiukkoa, joka on hajonnut. Tässä tekstin yhteydessä kuva kuvastaa sitä, kuinka luottamus on hajonnut.

Yksi artikkeli herätti niin paljon ajatuksia meidän oman ryhmän (perheen) työskentelystä, että oli pakko keskittyä siitä heränneisiin tuntemuksiin. Kuten kurssilla, myös artikkeleissa puhuttiin ilmapiiristä ja ”väärän pelosta”. Henkisellä ilmapiirillä on todella paljon väliä etenkin silloin, kun toimii uudessa ja tuntemattomassa ryhmässä. Ideoiden lentely ja omien mielipiteiden esittäminen on täysin erilaista, kun ei yhtäkkiä tunnekaan omaa ryhmäänsä ollenkaan. Ryhmän henkilöillä ei ollut minkäänlaisia suhteita ennen ryhmässä työskentelyä, mutta nopeasti huomasi kenellä on ne jyräävät mielipiteet ja kenen on pakko itse tehdä ymmärtääkseen. Jos samaan ryhmään olisikin osunut kaksi sama tyyppistä ihmistä, olisiko siitä syntynyt vain sota? Kaksi vahvaa persoonaa joilla mielestään on ainoat oikeat ideat tai kaksi joiden olisi molempien pitänyt saada esimerkiksi kirjoittaa tai piirtää voidakseen toimia kunnolla. Siinä mielessä neljä erilaista persoonaa toimi tällä kertaa hyvin. Ei ollut ongelmia. Ei ainakaan näkyviä. En tiedä mitä muiden ryhmäläisten mielessä pyöri, mutta itselläni ainakin heräsi tunteita, niin negatiivisia kuin niitä positiivisia. Tätä kirjoittaessani puhun luokanopettajista, joten minusta on outoa, että tällä alalla opiskelevat eivät osaa ottaa muita ryhmäläisiä kovinkaan hyvin huomioon vaan haluavat asettua muiden yläpuolelle. Vaikka ryhmäni sai lopulta työn aikaiseksi ja hyvänkin sellaisen, oli sen työvaiheissa paljon parannettavaa. Yksi lateli kokoajan omia mielipiteitään hyvin vahvasti ja yksi ei antanut muiden tuottaa lopullista tuotosta, sillä hän ei olisi voinut ideoida, jos ei saanut kirjoittaa. Kaksi muuta lähinnä myötäili mukana ja yritti välillä ehdottaa jotain erilaista. Itselleni tuli hyvin nopeasti olo, että en uskalla enää ehdottaa mitään, kun kaikki ideat kumotaan suoralta kädeltä. Tämän takia fiilis työhön katosi aika nopeasti. Myös työn aihe oli itselleni hankala, sillä en tiennyt asioista etukäteen mitään. Vaikka olin etukäteen etsinyt tietoa netistä, en silti osannut lähteä kunnolla mukaan keskusteluun; tunsit itseni jopa tyhmäksi.

                      Tämä kokemus osoittaa sen, kuinka suuri merkitys ryhmän välisillä suhteilla on. Olipa kyse suuresta luokasta tai pienestä ryhmästä, ilman luottamusta ei saa mitään hyvää aikaiseksi. Ryhmä, jossa henkilöt tuntevat toisensa ja ovat työskennelleet ehkä jo vuosiakin yhdessä, ovat ehtineet kasvattaa välilleen luottamuksen. Tällöin myöskään fyysisen tilan vaihtuminen ei ole niin suuri este, kun se kohdataan yhdessä. Luottamus säilyy ja jokainen uskaltaa tuoda oman tietämyksensä ja ideansa ryhmän kuultavaksi. Virhettä ei pelätä eikä torjumisen pelkoa enää ole. Tällainen ryhmä on kykeneväinen mihin vaan ja he pystyvät kokeilemaan paljon uusia asioita ja työ muotoja.

 

 

 

Kuvan leikkipuisto kuvaa tässäkin tapauksessa ympäristön leikillisyyttä.

 

Ympäristön leikillisyydellä on paljon merkitystä. Leikillisessä ympäristössä on tilaa virheille eikä niitä pelätä, vaan ne nähdään oppimisen mahdollisuutena. Kuten tämän kurssin nimestä saattaa arvata, nostettiin leikillisyys jalustalle ja sen hyötyjä korostettiin. Itselle tämä käsite aukesi huiman paljon kurssin aikana. Sekä leikillisyyden, että pelillisyyden käsite oli paljon laajempi, kuin olisin osannut odottaa. Leikillisyyden ei tarvitse aina tarkoittaa sitä, että leikitään kuin pienet lapset. Keskusteleva ilmapiiri, jossa on tilaa luovuudelle, on leikillisyyttä. Leikillisyyttä voi luoda missä vain ja milloin vain.

 Artikkelissa puhuttiin sanojen merkityksestä, ja siellä oli sanottu hyvin, että eikös kaikki mitä me ihmiset teemme ole jollakin tapaa leikkiä. Lasten oma maailma ja mielenkiinto on hyvä ottaa huomioon leikillisyyden rakentamisessa. Teknologia on noussut viime vuosian aikana hurjaan suosioon ja lapset, jos ketkä ovat sen mestareita. Lähes kaikilla lapsilla on älypuhelimet, tabletit ja tietokoneet ja he osaavat tehdä niillä paljon enemmän kuin osa aikuisista. Se on lapsille nykyään luonnollinen leikkikenttä. Miksi ei siis hyödyntäisi sitä opetuksessa? Digitaalinen maailma avaa lähes rajattomat mahdollisuuden erilaiseen pelillisyyteen ja leikillisyyteen ja mikä parasta: lapset tykkäävät siitä! Mielenkiinto on oppimisen kannalta hyvin tärkeää, joten digitaalisesti muodostetut maailmat ovat oiva tapa oppia, eikä sen tarvitse olla aina yksin puuhaamista vaikka jokaisella olisikin omat tietokoneet. Ohjelmoinnista on myös nousemassa uuden opetussuunnitelman mukana yhä tärkeämpi asia, joten siinäkin kannattaa hyödyntää uutta teknologiaa ja antaa vaikka oppilaiden itse suunnitella joku peli. Tämä lasten oma pelin suunnittelu tuli myös itselleni aika uutena ideana. Puhun toisessa tekstissä luottamuksesta ja se heijastuu myös tähän tekstiin. Kun luokan luottamus on hyvä, voidaan kokeilla kaikkea uutta ja erilaista ja leikillistää opetusta aina vain enemmän ja enemmän. Leikillinen ympäristö antaa luovuudelle tilaa ja kehittää sitä. Tärkeä seikka siinä on myös se, että mielenkiinto ja innostus oppimiseen kasvaa entisestään. Leikillinen ympäristö voi olla mullistava kokemus jollekin, jolle ei sovi yksin kirjasta pänttääminen ja opettajan puheen kuunteleminen, mutta uskoisin, että siitä hyötyy jokainen.

Tällä kurssilla tuli hyvin todistettua, että leikillisyyttä voi todellakin olla missä vain kunhan vaan antaa mielikuvitukselle tilaa. Saimme leikillisyyttä ryhmien jaossa sekä leikillisyyttä mahtui loistavasti rakentamaan myös luentosaliin, mikä aluksi vaikutti hankalalta.

 

 



Kuvassa näkyy liikennemerkki, jossa kaksi ihmistä kulkee käsikädessä. Tekstini yhteydessä kuva kuvastaa sitä, kuinka olisi hyvä, jos tekisimme yhteistyötä ja kokeilisimme yhdessä rohkeasti jotakin uutta ja erilaista.

 

 

Pohdin sitä, kuinka niin tällä kurssilla kuin muillakin kursseilla puhutaan siitä, kuinka opetus muuttuu kokoajan ja kuinka sen tulisi muuttua edelleen. Samasta aiheesta kertoi myös yksi artikkeleista ja siitä käytiin keskustelua myös yhdellä luennolla erityisesti. Pitäisi olla opetuksessa nykyään kaikkea muuta, kuin mitä ennen oli. Enää opettajaa ei saisi ajatella opettajana vaan lähinnä ohjaajana, joka on paikalla oppilaita varten ja pitämässä aiheen tunnille sopivana. Tulisi olla leikkiä ja peliä ja keskustelua ja luovuutta ja vaikka mitä kivaa. Silti meitä vielä yliopistossakin totutetaan siihen vanhaan tyyliin, jossa oppilaat istuvat paikoillaan ja lähinnä kuuntelevat kun opettaja puhuu edessä monta tuntia. Meitä ei totuteta siihen, että tehdään itse käsillä ja koko keholla ja käytetään muitakin aisteja kuin kuulo ja muita taitoja kuin kuuntelu. Koen hirmu vaikeaksi lähteä työelämään toteuttamaan tätä uutta ja todella hienoa ajatusta, jossa pääosassa ovat lapset ja heidän mielenkiinnon kohteensa ja ideansa. Sanotaan, että opettaja ei voi enää vain seistä luokan edessä ja opettaa, mutta silti niin tehdään. Meille yliopistoon tarvittaisiin enemmän käytännön harjoitusta ja ideoita siitä, miten tätä uutta käytäntöä toteutetaan. Meidän tulee olla tulevaisuuden opettajia ja toimijoita, mutta tarvitsemme enemmän ohjausta sen onnistuneeseen toteutukseen, ettemme me jää tekemään kuin kaikki muutkin nyt tekevät. Artikkelin mielenkiintoinen kokeilu tekstiilipelistä herätti kysymyksen, että miksei sellaista ole enemmän. Ymmärrän ettei ole aikaa tehdä paljon pitkiä kokeiluja ja tutkimuksia, mutta edes pieni sysäys lähemmäs käytäntöä olisi loistava.

                      Aloin pohtimaan sekä koulutusta, että työelämää. Jos tekisimme itse enemmän käsillämme ja kokeilisimme ja tutkisimme erilaisia vaihtoehtoja, oppisimme varmasti enemmän. Näin välittäisimme työelämässä oppilaillekin sen tunteen, että tekemällä ja yrittämällä oppii. Luokassa olisi myös hyvä olla useampi opettaja, jolloin jokainen toisi oman tietämyksensä ja osaamisensa opetukseen ja se avaisi taas lisää mahdollisuuksia. Oppilaatkin saisivat tästä esimerkin, että jokainen on tärkeä ja tuo ryhmään jotakin lisää. Tämä tekeminen ja uuden kokeilu pätee sekä kouluun ja työhön, mutta myös omaan arki elämäänkin. Jos tekee erilaisia asioita, oppii niistä enemmän kuin, jos vain lukisi sen jostain, ja asia jäisi siihen eikä sitä käsiteltäisi enempää. Myös avoin keskustelu sopii tähän, oppilaiden mielenkiinto asiaa kohtaan kasvaisi ja näin se jäisi heille paremmin mieleen. Tällainen kokeileminen ja tekeminen arvottavat myös virheet oppimisen mahdollisuudeksi.

 

Kuvalla yritän viestittää sitä, kuinka tulisi jatkaa tekemistä ja keskittyä prosessiin, eikä vain miettiä lopputulosta.

 

Tarkat tehtävien annot yleensä vähentävät luovuuden mahdollisuutta ja mahdollisuutta toteuttaa itseään niin kuin haluaisi. Yliopistossa, jossa olemme kaikki aikuisia ja jossa teemme töitä vain ja ainoastaan itseämme varten, on silti usein tarkat ohjeet miten jokin tehtävä tulee tehdä. Pitääkö siis jokin essee tai oppimispäiväkirja tehdä juuri niin kuin ohjeistuksessa on kerrottu vain sen takia, että työ arvostellaan. Eikö olisi viisainta, kun saisimme osoittaa tietämyksemme ja oppimisemme juuri sillä tavoin kun itse parhaaksi kokisimme, jolloin oppimista tapahtuisi enemmän ja asian ymmärrys lisääntyisi. Tässä on mielestäni ristiriita, joka kaipaa jonkinlaista muutosta ja selvitystä.

                      Se millaiseksi työn merkityksen itselleen kokee, vaikuttaa siihen kuinka siinä pärjää ja millaisia tunteita se herättää. Kun koemme jonkin työn itsellemme tärkeäksi ja hyödylliseksi, sen tekeminen on aivan erilaista kuin, jos kokisimme, ettei työstä ole itsellemme mitään hyötyä tulevaisuudessa. Myös, jos koemme tehtävän tärkeäksi, keskitymme itse työn prosessiin emmekä vain lopputulokseen. Tällöin tunteet jotka työstä heräävät ovat pääsääntöisesti positiivisia, mikä taas auttaa menestymään kyseisessä tehtävässä. Jos emme näe työstämme olevan mitään hyötyä keskitymme vain lopputulokseen ja tällöin tunteemme saattavat olla helpommin negatiivisia tai ristiriitaisia. Keskittymisemme herpaantuu myös helpommin.

                      Opinnoissa on ehtinyt useasti tuntea tunteiden vaihteluita ja työn merkityksen vaikutuksia käytännössä. Olen todennut, että kun työn tuntee itselleen hyödylliseksi siihen jaksaa panostaa aivan erilailla, kuin työhön jonka kokee merkityksettömänä. Myös tehtävän haastavuus vaikuttaa siihen suhtautumiseen. Liian helppo tai aivan liian vaikea työ ei kannusta edes aloittamaan ja tekemään. Sopiva haastavuus taso taas motivoi yrittämään ja antaa onnistumisen kokemuksia, jotka ovat oppimisen kannalta tärkeitä.

 

 

Kaikissa on jotakin erilaista ja jotakin samanlaista. Monimuotoisuus on tärkeää ja jokainen tuo mukanaan jotain uutta, oli se sitten näkökulma tai vaikka työtapa.

Tähän ajatukseen (kuvateksti) on hyvä päättää tämä kurssi ja tämä blogi. Ajatus pitää paikkaansa kaikkialla elämässä ja sen vaiheissa.

 

 

 

Lähteet:

Marjaana Kangas, Leikillisyyttä peliin: Näkökulmia leikillisyyteen ja leikilliseen oppimiseen

Eteläpelto, A. The resources and obstacles of creative collaboration in a long-term learning community

Pöllänen, S. , Vartiainen, L.: A textile-based learning game as a desing challenge: a learning by desing project in teacher education

Tyson: Regulating Debilitating Emotions in the Context of Performance: Achievment Goal Orientations, Achievement Goal Orientations, Achievement-Elicited Emotions, and Socialization Context

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Itsearviointi:

Yhdessä tekstissä viittasinkin jo ryhmämme työskentelyyn. Vaikka tekstistä saattaa saada hieman negatiivisen kuvan, oli ryhmämme työskentely kokonaisuudessaan ihan hyvää ja suhteellisen tasapuolista. Pääsimme ideasta heti yhteisymmärrykseen ja sen jälkeen ideat alkoivat virrata ja lopullinen työ syntyi. Kaikki saivat kertoa omia mielipiteitään. Olisi ollut kiva nähdä minkälaisia töitä ja ideoita olisi tullut, jos aikaa olisi ollut enemmän; olisiko tavoitteet olleet korkeammalla.

                      Oppimista tapahtui kurssin aikana ja leikillisyyden ja pelillisyyden käsitteet avautuivat ihan eritavalla. Aluksi kurssin aikataulu säikäytti, mutta kun pääsi työntouhuun, oli tekeminen ihan mukavaa ja leppoisaa. Vanhat käsitykset leikillisyydestä saivat siirtyä sivummalle tehden tilaa uusille käsityksille ja näkökannoille. Uskon, että ajan myötä kun pääsee konkreettisesti tekemään ja kokeilemaan oppimista tapahtuu koko loppu elämän ajan.

                      Toivon, että laajentunut käsitys kurssin aiheista on hyödyksi muillakin kursseilla ja asioita pystyy näkemään laajemmin. Opin, että pienellä vaivalla saa tunnille ujutettua leikillisyyttä ja pelillisyyttä melkein huomaamatta tekemättä siitä suurta numeroa. Leikillisyydestä ja pelillisyydestä pitää tulla osa koulua ja oppitunteja.