Yksi artikkeli herätti niin
paljon ajatuksia meidän oman ryhmän (perheen) työskentelystä, että oli pakko
keskittyä siitä heränneisiin tuntemuksiin. Kuten kurssilla, myös artikkeleissa
puhuttiin ilmapiiristä ja ”väärän pelosta”. Henkisellä ilmapiirillä on todella
paljon väliä etenkin silloin, kun toimii uudessa ja tuntemattomassa ryhmässä.
Ideoiden lentely ja omien mielipiteiden esittäminen on täysin erilaista, kun ei
yhtäkkiä tunnekaan omaa ryhmäänsä ollenkaan. Ryhmän henkilöillä ei ollut
minkäänlaisia suhteita ennen ryhmässä työskentelyä, mutta nopeasti huomasi
kenellä on ne jyräävät mielipiteet ja kenen on pakko itse tehdä ymmärtääkseen.
Jos samaan ryhmään olisikin osunut kaksi sama tyyppistä ihmistä, olisiko siitä
syntynyt vain sota? Kaksi vahvaa persoonaa joilla mielestään on ainoat oikeat
ideat tai kaksi joiden olisi molempien pitänyt saada esimerkiksi kirjoittaa tai
piirtää voidakseen toimia kunnolla. Siinä mielessä neljä erilaista persoonaa
toimi tällä kertaa hyvin. Ei ollut ongelmia. Ei ainakaan näkyviä. En tiedä mitä
muiden ryhmäläisten mielessä pyöri, mutta itselläni ainakin heräsi tunteita,
niin negatiivisia kuin niitä positiivisia. Tätä kirjoittaessani puhun luokanopettajista,
joten minusta on outoa, että tällä alalla opiskelevat eivät osaa ottaa muita
ryhmäläisiä kovinkaan hyvin huomioon vaan haluavat asettua muiden yläpuolelle.
Vaikka ryhmäni sai lopulta työn aikaiseksi ja hyvänkin sellaisen, oli sen
työvaiheissa paljon parannettavaa. Yksi lateli kokoajan omia mielipiteitään
hyvin vahvasti ja yksi ei antanut muiden tuottaa lopullista tuotosta, sillä hän
ei olisi voinut ideoida, jos ei saanut kirjoittaa. Kaksi muuta lähinnä myötäili
mukana ja yritti välillä ehdottaa jotain erilaista. Itselleni tuli hyvin
nopeasti olo, että en uskalla enää ehdottaa mitään, kun kaikki ideat kumotaan
suoralta kädeltä. Tämän takia fiilis työhön katosi aika nopeasti. Myös työn
aihe oli itselleni hankala, sillä en tiennyt asioista etukäteen mitään. Vaikka
olin etukäteen etsinyt tietoa netistä, en silti osannut lähteä kunnolla mukaan
keskusteluun; tunsit itseni jopa tyhmäksi.
Tämä kokemus osoittaa sen, kuinka suuri
merkitys ryhmän välisillä suhteilla on. Olipa kyse suuresta luokasta tai pienestä
ryhmästä, ilman luottamusta ei saa mitään hyvää aikaiseksi. Ryhmä, jossa
henkilöt tuntevat toisensa ja ovat työskennelleet ehkä jo vuosiakin yhdessä,
ovat ehtineet kasvattaa välilleen luottamuksen. Tällöin myöskään fyysisen tilan
vaihtuminen ei ole niin suuri este, kun se kohdataan yhdessä. Luottamus säilyy
ja jokainen uskaltaa tuoda oman tietämyksensä ja ideansa ryhmän kuultavaksi.
Virhettä ei pelätä eikä torjumisen pelkoa enää ole. Tällainen ryhmä on
kykeneväinen mihin vaan ja he pystyvät kokeilemaan paljon uusia asioita ja työ
muotoja.
Kuvan leikkipuisto kuvaa tässäkin tapauksessa ympäristön leikillisyyttä.
Ympäristön leikillisyydellä
on paljon merkitystä. Leikillisessä ympäristössä on tilaa virheille eikä niitä
pelätä, vaan ne nähdään oppimisen mahdollisuutena. Kuten tämän kurssin nimestä
saattaa arvata, nostettiin leikillisyys jalustalle ja sen hyötyjä korostettiin.
Itselle tämä käsite aukesi huiman paljon kurssin aikana. Sekä leikillisyyden,
että pelillisyyden käsite oli paljon laajempi, kuin olisin osannut odottaa.
Leikillisyyden ei tarvitse aina tarkoittaa sitä, että leikitään kuin pienet
lapset. Keskusteleva ilmapiiri, jossa on tilaa luovuudelle, on leikillisyyttä.
Leikillisyyttä voi luoda missä vain ja milloin vain.
Artikkelissa puhuttiin sanojen merkityksestä,
ja siellä oli sanottu hyvin, että eikös kaikki mitä me ihmiset teemme ole
jollakin tapaa leikkiä. Lasten oma maailma ja mielenkiinto on hyvä ottaa
huomioon leikillisyyden rakentamisessa. Teknologia on noussut viime vuosian
aikana hurjaan suosioon ja lapset, jos ketkä ovat sen mestareita. Lähes
kaikilla lapsilla on älypuhelimet, tabletit ja tietokoneet ja he osaavat tehdä
niillä paljon enemmän kuin osa aikuisista. Se on lapsille nykyään luonnollinen
leikkikenttä. Miksi ei siis hyödyntäisi sitä opetuksessa? Digitaalinen maailma
avaa lähes rajattomat mahdollisuuden erilaiseen pelillisyyteen ja
leikillisyyteen ja mikä parasta: lapset tykkäävät siitä! Mielenkiinto on
oppimisen kannalta hyvin tärkeää, joten digitaalisesti muodostetut maailmat
ovat oiva tapa oppia, eikä sen tarvitse olla aina yksin puuhaamista vaikka
jokaisella olisikin omat tietokoneet. Ohjelmoinnista on myös nousemassa uuden
opetussuunnitelman mukana yhä tärkeämpi asia, joten siinäkin kannattaa
hyödyntää uutta teknologiaa ja antaa vaikka oppilaiden itse suunnitella joku
peli. Tämä lasten oma pelin suunnittelu tuli myös itselleni aika uutena ideana.
Puhun toisessa tekstissä luottamuksesta ja se heijastuu myös tähän tekstiin.
Kun luokan luottamus on hyvä, voidaan kokeilla kaikkea uutta ja erilaista ja
leikillistää opetusta aina vain enemmän ja enemmän. Leikillinen ympäristö antaa
luovuudelle tilaa ja kehittää sitä. Tärkeä seikka siinä on myös se, että
mielenkiinto ja innostus oppimiseen kasvaa entisestään. Leikillinen ympäristö
voi olla mullistava kokemus jollekin, jolle ei sovi yksin kirjasta pänttääminen
ja opettajan puheen kuunteleminen, mutta uskoisin, että siitä hyötyy jokainen.
Tällä
kurssilla tuli hyvin todistettua, että leikillisyyttä voi todellakin olla missä
vain kunhan vaan antaa mielikuvitukselle tilaa. Saimme leikillisyyttä ryhmien
jaossa sekä leikillisyyttä mahtui loistavasti rakentamaan myös luentosaliin,
mikä aluksi vaikutti hankalalta.
Kuvassa näkyy liikennemerkki, jossa kaksi ihmistä kulkee käsikädessä. Tekstini yhteydessä kuva kuvastaa sitä, kuinka olisi hyvä, jos tekisimme yhteistyötä ja kokeilisimme yhdessä rohkeasti jotakin uutta ja erilaista.
Pohdin sitä, kuinka niin
tällä kurssilla kuin muillakin kursseilla puhutaan siitä, kuinka opetus muuttuu
kokoajan ja kuinka sen tulisi muuttua edelleen. Samasta aiheesta kertoi myös
yksi artikkeleista ja siitä käytiin keskustelua myös yhdellä luennolla
erityisesti. Pitäisi olla opetuksessa nykyään kaikkea muuta, kuin mitä ennen
oli. Enää opettajaa ei saisi ajatella opettajana vaan lähinnä ohjaajana, joka
on paikalla oppilaita varten ja pitämässä aiheen tunnille sopivana. Tulisi olla
leikkiä ja peliä ja keskustelua ja luovuutta ja vaikka mitä kivaa. Silti meitä
vielä yliopistossakin totutetaan siihen vanhaan tyyliin, jossa oppilaat istuvat
paikoillaan ja lähinnä kuuntelevat kun opettaja puhuu edessä monta tuntia.
Meitä ei totuteta siihen, että tehdään itse käsillä ja koko keholla ja
käytetään muitakin aisteja kuin kuulo ja muita taitoja kuin kuuntelu. Koen
hirmu vaikeaksi lähteä työelämään toteuttamaan tätä uutta ja todella hienoa
ajatusta, jossa pääosassa ovat lapset ja heidän mielenkiinnon kohteensa ja
ideansa. Sanotaan, että opettaja ei voi enää vain seistä luokan edessä ja
opettaa, mutta silti niin tehdään. Meille yliopistoon tarvittaisiin enemmän
käytännön harjoitusta ja ideoita siitä, miten tätä uutta käytäntöä toteutetaan.
Meidän tulee olla tulevaisuuden opettajia ja toimijoita, mutta tarvitsemme
enemmän ohjausta sen onnistuneeseen toteutukseen, ettemme me jää tekemään kuin
kaikki muutkin nyt tekevät. Artikkelin mielenkiintoinen kokeilu
tekstiilipelistä herätti kysymyksen, että miksei sellaista ole enemmän.
Ymmärrän ettei ole aikaa tehdä paljon pitkiä kokeiluja ja tutkimuksia, mutta
edes pieni sysäys lähemmäs käytäntöä olisi loistava.
Aloin pohtimaan sekä koulutusta, että
työelämää. Jos tekisimme itse enemmän käsillämme ja kokeilisimme ja tutkisimme
erilaisia vaihtoehtoja, oppisimme varmasti enemmän. Näin välittäisimme
työelämässä oppilaillekin sen tunteen, että tekemällä ja yrittämällä oppii.
Luokassa olisi myös hyvä olla useampi opettaja, jolloin jokainen toisi oman
tietämyksensä ja osaamisensa opetukseen ja se avaisi taas lisää
mahdollisuuksia. Oppilaatkin saisivat tästä esimerkin, että jokainen on tärkeä
ja tuo ryhmään jotakin lisää. Tämä tekeminen ja uuden kokeilu pätee sekä
kouluun ja työhön, mutta myös omaan arki elämäänkin. Jos tekee erilaisia
asioita, oppii niistä enemmän kuin, jos vain lukisi sen jostain, ja asia jäisi
siihen eikä sitä käsiteltäisi enempää. Myös avoin keskustelu sopii tähän,
oppilaiden mielenkiinto asiaa kohtaan kasvaisi ja näin se jäisi heille paremmin
mieleen. Tällainen kokeileminen ja tekeminen arvottavat myös virheet oppimisen
mahdollisuudeksi.
Kuvalla yritän viestittää sitä, kuinka tulisi jatkaa tekemistä ja keskittyä prosessiin, eikä vain miettiä lopputulosta.
Tarkat tehtävien annot
yleensä vähentävät luovuuden mahdollisuutta ja mahdollisuutta toteuttaa itseään
niin kuin haluaisi. Yliopistossa, jossa olemme kaikki aikuisia ja jossa teemme
töitä vain ja ainoastaan itseämme varten, on silti usein tarkat ohjeet miten
jokin tehtävä tulee tehdä. Pitääkö siis jokin essee tai oppimispäiväkirja tehdä
juuri niin kuin ohjeistuksessa on kerrottu vain sen takia, että työ
arvostellaan. Eikö olisi viisainta, kun saisimme osoittaa tietämyksemme ja
oppimisemme juuri sillä tavoin kun itse parhaaksi kokisimme, jolloin oppimista
tapahtuisi enemmän ja asian ymmärrys lisääntyisi. Tässä on mielestäni
ristiriita, joka kaipaa jonkinlaista muutosta ja selvitystä.
Se millaiseksi työn merkityksen itselleen
kokee, vaikuttaa siihen kuinka siinä pärjää ja millaisia tunteita se herättää.
Kun koemme jonkin työn itsellemme tärkeäksi ja hyödylliseksi, sen tekeminen on
aivan erilaista kuin, jos kokisimme, ettei työstä ole itsellemme mitään hyötyä
tulevaisuudessa. Myös, jos koemme tehtävän tärkeäksi, keskitymme itse työn
prosessiin emmekä vain lopputulokseen. Tällöin tunteet jotka työstä heräävät
ovat pääsääntöisesti positiivisia, mikä taas auttaa menestymään kyseisessä
tehtävässä. Jos emme näe työstämme olevan mitään hyötyä keskitymme vain lopputulokseen
ja tällöin tunteemme saattavat olla helpommin negatiivisia tai ristiriitaisia.
Keskittymisemme herpaantuu myös helpommin.
Opinnoissa on ehtinyt useasti tuntea tunteiden
vaihteluita ja työn merkityksen vaikutuksia käytännössä. Olen todennut, että kun
työn tuntee itselleen hyödylliseksi siihen jaksaa panostaa aivan erilailla,
kuin työhön jonka kokee merkityksettömänä. Myös tehtävän haastavuus vaikuttaa
siihen suhtautumiseen. Liian helppo tai aivan liian vaikea työ ei kannusta edes
aloittamaan ja tekemään. Sopiva haastavuus taso taas motivoi yrittämään ja
antaa onnistumisen kokemuksia, jotka ovat oppimisen kannalta tärkeitä.
Tähän ajatukseen (kuvateksti) on hyvä päättää tämä kurssi
ja tämä blogi. Ajatus pitää paikkaansa kaikkialla elämässä ja sen vaiheissa.
Lähteet:
Marjaana Kangas, Leikillisyyttä peliin: Näkökulmia leikillisyyteen ja leikilliseen oppimiseen
Eteläpelto, A. The resources and obstacles of creative collaboration in a long-term learning community
Pöllänen, S. , Vartiainen, L.: A textile-based learning game as a desing challenge: a learning by desing project in teacher education
Tyson: Regulating Debilitating Emotions in the Context of Performance: Achievment Goal Orientations, Achievement Goal Orientations, Achievement-Elicited Emotions, and Socialization Context
Itsearviointi:
Yhdessä tekstissä
viittasinkin jo ryhmämme työskentelyyn. Vaikka tekstistä saattaa saada hieman negatiivisen
kuvan, oli ryhmämme työskentely kokonaisuudessaan ihan hyvää ja suhteellisen
tasapuolista. Pääsimme ideasta heti yhteisymmärrykseen ja sen jälkeen ideat
alkoivat virrata ja lopullinen työ syntyi. Kaikki saivat kertoa omia
mielipiteitään. Olisi ollut kiva nähdä minkälaisia töitä ja ideoita olisi
tullut, jos aikaa olisi ollut enemmän; olisiko tavoitteet olleet korkeammalla.
Oppimista tapahtui kurssin aikana ja leikillisyyden
ja pelillisyyden käsitteet avautuivat ihan eritavalla. Aluksi kurssin aikataulu
säikäytti, mutta kun pääsi työntouhuun, oli tekeminen ihan mukavaa ja
leppoisaa. Vanhat käsitykset leikillisyydestä saivat siirtyä sivummalle tehden
tilaa uusille käsityksille ja näkökannoille. Uskon, että ajan myötä kun pääsee
konkreettisesti tekemään ja kokeilemaan oppimista tapahtuu koko loppu elämän
ajan.
Toivon, että laajentunut käsitys kurssin
aiheista on hyödyksi muillakin kursseilla ja asioita pystyy näkemään laajemmin.
Opin, että pienellä vaivalla saa tunnille ujutettua leikillisyyttä ja
pelillisyyttä melkein huomaamatta tekemättä siitä suurta numeroa.
Leikillisyydestä ja pelillisyydestä pitää tulla osa koulua ja oppitunteja.